"Ukko oli pannut lämpimän perunan paperiin, antanut Veikolle ja sanonut että, viehän, tässä on Nennelle nokkarohtoa. Nenne oli huutolaispoikamme, jolla oli yskä. Veikko tuli lallattaen kotiin: Nennelle nokkarohtoo, Nennelle nokkarohtoo. Muut olivat ihmetellen katsoneet, että mitä nokkarohtoo. No, lämmin peruna. Se oli semmoinen lasten kanssa hupluuttaja se ukko."

"Niin oli Veikko kuollut hetkessä. Se oli suuri onnettomuus. Vaikka sanantuoja toi uutisen, tuntui pitkään, että kohta se Veikko tulee kotiin - ei sitä meinannut millään ymmärtää, että hän oli kuollut. Kun kuulin sen, niin menin sinne pihan taakse, puiden luokse, kävelemään. Itkua vain pakkasi. Oli se kova isku. Oltiin oltu niin paljon yhdessä. Juoksin aina Veikon jäljessä. Peuhattiin yhdessä. Kiusasikin se minua joskus, oli sen verran vankempi, kun oli vanhempi. Yhtäkkiä olinkin sitten se vanhin lapsista."

"Meidät laitettiin tunnustelemaan, mitä vihollinen meinasi. Jo lähtiessä sanottiin, että nyt mennään miinaan. Ajettiin polkupyörillä 50 metrin välein, ettei menetetä kuin korkeintaan yksi mies. No, minä porautin miinaan. Pelastus oli siinä, että miina laukesi vasta takapyörän alla, selkä ja pää säilyivät, vain jalat haavoittuivat. Varusteet selässä suojasivat. Jalassani olevista  upseerin saappaista irtosi toinen kantapää ja diakonaalihousuni halkesivat, humahtivat ilmalennossa. Se oli semmoinen tämmi, että lensin monta metriä ilmassa. Putosin kynsilleni tielle. Pyörästä jäi vain etukahveli. Köhötin siinä sitten vähän aikaa ja kuuntelin, että joko se elämä tähän loppuu. Oli pimeä, keskiyö. Kaverit luulivat, että vihollinen rupesi heittimellä ampumaan, kun pamahti. Kaikki olivat hypänneet pois pyöriltään ja syöksyneet molemmin puolin ojiin. Siihen loppui minun sotani."